Tänään täysistunnossa keskustelimme pitkään vesiemme tilasta ja käsittelyssämme olleesta EU:n vesipuitedirektiivistä.

Viime aikoina olenkin pohtinut asiaa paljon.

Järviemme pinta-alasta 87 prosenttia on hyvässä tai erinomaisessa tilassa. Sen sijaan rannikoidemme - ja erityisesti Saaristomeren tilanne on heikko. Syynä on vuosikymmeniä jatkunut rehevöityminen, johon on monta syytä. Suurimpana aiheuttajana on peltojen ja metsien valumat ja osaltaan myös rahtialusten jätevedet. Jätevesikielto tulee voimaan ensi vuonna, maatalouden valumiin meidän on yhdessä löydettävä ratkaisu, joka mahdollistaa puhtaan ruoantuotannon ja vesiemme puhdistumisen.

Tänään käsiteltiin kuitenkin vesipuitedirektiiviä ja sen toteutuksen mahdollistavaa kansallista lainsäädäntlöä.

Se jäi Marinin hallitukselta kesken.

Keskustelu salissa oli pääosin asiallista vaikka veisipuitedirektiivi julkisuudessa on kärjistynyt hallituksen kuvitelluksi "aikeeksi pilata vesistömme, jotta maahan saataisiin kaikki mahdolliset puhtaan energian investoinnit."

Väitteet eivät pidä paikkaansa. Vääristyneen keskustelun myönsi salissa myös entinen ympäristöministeri Krista Mikkonenkin.

EU:n vesipuitedirektiivi yhdistää puhtaan energian investoinnit sekä vesiensuojelun ja onnistuu kohtuullisesti. Ympäristövaliokuntamme kuuli 31 asiantuntijaa ja yleinen näkemys oli, ettei direktiivi vesiämme pilaa. Investointiprosesseja se parantaa ja selkeyttää.

Laki kiristää kansallista vesiensuojelulainsäädäntöämme, joka aiemmilta hallituksilta on jäänyt tekemättä. Yksikään uusi investointi ei saa jatkossa heikentää vesien tilaa alle hyvän tason. Pyhien pohjavesien ekologiseen tilaan ei saa koskea lainkaan.

Samalla kun laki tiukentaa kansallisella tasolla lupaharkintaa merkittävästi otetaan käyttöön tiukan kriteeristön määrittelemät poikkeukset.

Vesien hyvää tilaa ei saa heikentää, sallittua voi sen sijaan olla sellainen erittäin tärkeän yleisen edun mukainen poikkeus, jossa veden tila laskee uuden puhtaan siirtymän investoinnin takia kiitettävästä hyvään. Tämä tulee suoraan direktiivistä, eikä siihen voi kansallisesti vaikuttaa.

Näiden kahden tason, erinomaisen ja hyvän, ekologinen ero on pieni, mutta sanoina suuri. Syystäkin tämä säikäytti luonnon- ja merten suojelijat. Poikkeuksessakin toimijan tulee ryhtyä kaikkiin mahdollisiin lieventäviin toimenpiteisiin ja varmistua siitä, ettei vaihtoehtoista toimintatapaa ole.

Lisäksi puhtaan siirtymän poikkeushankkeen tulee täyttää jo voimassa olevat vesilain ja ympäristönsuojelulain vaatimukset.

Ruotsissa harvat direktiivin mahdoliistamat poikkeukset ovat koskeneet tulvasuojelua, talousveden saannin turvaamista sekä luonnonsuojeluperusteista veden pinnan nostoa.

Suomessa poikkeukset voivat tarkoittaa myös puhtaan siirtymän teollisuusinvestointeja, joiden tulee silti täyttää kuvaamani kriteerit. Ympäristöministeriö arvioi kriteerien olevan niin korkeat, että poikkeuksia tuskin montaa myönnetään.

Vesipuitedirektiivi ei siis suurta muutosta vesiemme tilaan aiheuta, eikä poikkeuksetkaan saa aiheuttaa kohtuutonta pitkäaikaista haittaa luonnollemme.

Kokonaan toinen asia on, että lisätoimia varmasti tarvitaan - sekä vesiensuojeluun, että puhtaan siirtymän investointeihin.

Väliaikaisesta pistekuormituksesta riehaantuminen osoittaa myös miten vaikeaa on löytää ratkaisuja vesiemme todelliseen kuormittajaan; maa - ja metsätalouteen joka on pistekuormitukseen nähden moninkertainen.

Ilmastonmuutos talvisateineen pahentaa peltojen valumia. Peltojen pidätyskyky ei kuulu tähän lakiin, mutta tulvavarautuminen kyllä.

Ennen kaikkea ilmastonmuutokseen vaikuttaa suoraan hiilenpoltosta luopuminen ja puhtaaseen energiaan siirtyminen. Tarvitsemme lisää puhtaan energian investointeja ja puhtaat vedet.

Juuri siihen tämä laki pyrkii.