Terveisiä paneelista.

Vaikka olenkin paneeliveteraani, en niistä erityisemmin pidä. Ja jos niihin kuitenkin joudun, rikon tahallani poliitikolle asetettuja odotuksia.

Ne kun ovat hyvin alhaalla jo valmiiksi.

Kun äsken kieltäydyin yhdestä, Suomi Areenalla taas, mietin hetken, mikä paneeleissa oikein on vikana vai olenko se vain minä. 

Sekin varmasti vaikuttaa, että minua pyydetään usein panelistiksi tapahtumiin, joissa ennen eduskuntatyötäni puhuin asiantuntijana, keynote speakerina.

Siinä mielessä siis minä, että maksettuna pääpuhujana arvostus oli usein ylitsepursuavaa, nyt uudelleen luokiteltuna viihde-elementtinä "kiitetään paikalle saapuneita panelisteja ja toivotaan, että ryhtyvät nyt vihdoin toimeen!"

Riippumatta siitä mitä sanoimme. Tai mitä olemme tehneet.

Siksi useimmat eivät sanokaan yhtään mitään.

Parhaat paneelit, joissa olen ollut on ollut puheenjohtajana koululainen. Mistähän se johtuu?

Paneelista tulee helposti jonkinlainen huonohko vaalitentti jossa vaaleja, vaaliteemoja ja ammattitoimittajaa ei kuitenkaan ole lähimaillakaan. 

Näkökulmia tai uutta ajattelua ei etsitä, vaan viihdytetään yleisöä seminaaripäivän päätteeksi poliitikoilla.  Vaikka tilaisuuden omassa levyraadissa. Sellaisessakin poliitikkopaneelissa olen ollut.  Takaisin valiokuntaan juostessani tunnen itseni vähän höynäytetyksi.

Ja tietysti paneeleissa etsitään virheitä.

Saaristomeripaneelissa tentattiin heti aluksi, mikä on veden ekologinen tilastatus eri puolilla Suomea, kirjamessuilla penätään lukunäyttein tunnemmeko edes suomalaisia klassikoita ja ilmastopaneelissa nauratetaan yleisöä kellolla, jolla mitataan pysyykö horinamme edes minuutissa ja se onkin ainoa asia mitä koko tapahtumassa suoritustamme arvioidaan.

Kun katsoin Yleltä Sofia Virran ja Ville Rydmanin tappelemista suorassa lähetyksessä, ajattelin, että no niin.

Ansaitsemme tämän kaiken.

Paskat paneelit, epäonnistuneet väittelyt.

Vai ansaitsemmeko?