Päivä 325

Elokuinen saaristo on järisyttävän kaunis.

Ja mielenkiintoisten ihmisten ja luontokappaleiden kohtaamispaikka, kuten tuo kesäyönä kuvaamani kaurispukki.

Tapaamme ystäviä nyt kiivaaseen tahtiin, työteliään syksyn edeltä. Muut näyttävät ajattelevan samoin. Eilen juttelimme terassillamme hienon suomalaisen yhtiön omistajien kanssa uusista innovaatioista ja rahoitusongelmista ja heti sen jälkeen luontokadosta ja perolinnuista, kun paikalle saapui merikotkarengastuskavereitani.

Kapellimestari ja professori.

Merikotkien pesintä onnistui poikkeuksellisen hyvin tänä kesänä, samoin kurkien ja joutsenten vahva kanta vain vahvistuu.

Kun kupit ja lautaset oli kerätty, kutsuivat naapurit lasilliselle.

Politiikkaa puhuimme päivän aikana hyvin vähän.

Toimittaja tosin soitti kesken kauppareissun ja kysyi kenen kanssa emme suostuisi menemään hallitukseen ja mikä olisi mieluisin vaihtoehto.

En oikein syttynyt kysymykselle. Jos viholliskuviin perustuva identiteettipolitiikka voittaisi Suomessakin, emme enää pystyisi rakentamaan yhdessä mitään kestävää. Etenkin nyt, kun naapurissamme käydään sotaa ja julkinen taloutemme on hallituksen poikkeuksellisista toimista huolimatta yhä kriisissä.

Ehkä olen sitten realistinen idealisti, mutta minusta kiinnostavampaa kuin mitä kukin vastustaa, on se millaista huomista kukin aikoo rakentaa ja millaisiin päätöksiin paineen alla pystyy.

On myös nähtävä propagandistien läpi. Identiteettipolitiikot vaikuttavat jämeriltä halveksiessaan ja demonisoidessaan muita. Tai omimalla yhteisiä päätöksiä miellyttääkseen kannattajiaan.

Yksin ei kuitenkaan saa mitään aikaan. Ei nyt eikä seuraavassakaan hallituksessa.