Edessäni eduskunnan istuntosalissa istuu ryhmämme puheenjohtaja, taitava talousosaaja ja tuleva työministeri Matias Marttinen. Uuden, neljän porvarillisen puolueen yhteisen talousohjelman pääarkkitehti.

Uudet ministeritnousivat pääministeri Orpon johdolla ensimmäistä kertaa kansakunnan korokkeelle vastaamaan kollegoidensa valmistelemiin kysymyksiin. Puhemiehet antoivat hallituksen ulkopuolelle jääneille kollegoille eniten puheenvuoroja, kuten minusta kuuluukin. Se ehkä vääristää kuulijan kokonaiskuvaa, sillä suurin osa meistä kansanedustajista äänesti hallituksen puolesta.

Tuntikausia jatkuneen näytelmän aikana ajattelin, että jos kriittisimmistä puheenvuoroista karsii muodollisuudet ja henkilöihin tai puoluekantaan käyvät loukkaukset, jääkö jäljelle mitään?

Kumarruin lähemmäksi. Lisääkseni tietoa vaihtoehtoisista mahdollisuuksista, ongelmakohdista, joita pitää vielä selvittää. Kokemukseni mukaan rauhanneuvottelutkin onnistuvat, jos osapuolet ymmärtävät toistensa tavoitteet ja pystyvät näkemään jonkinlaisen yhteisen tulevaisuuden ongelmista huolimatta. Me sentään edustamme samaa kansaa.

Ilahduin. Jokainen puolue tunnusti uskontunnustuksen tavoin yhteisen ongelmamme. Pahenevan ja palvelumme romahduttaneen taloustilanteemme.

Ihan jokainen.

Siinä on jotain samankaltaista kuin Venäjän vaarallisuuteen havahtumisessa. Suomi haki ongelman ratkaisuksi yksissä tuumin Nato-jäsenyyttä, ideologisista eroavaisuuksistaan ja pyhistä mantroistaan huolimatta. Se on kansanvallalta hieno suoritus, joka kantaa edelleen.

Meidän on kyettävä siihen nyt uudestaan.