Viikonloppuna seurasimme pojan perheen kanssa kotonamme syysmyrskyä - ja sotaa, taaperolta salassa.

Venäjä jatkaa ukrainalaisten kansanmurhaa. Maailman suurinta meneillään olevaa terroritekoa. Hylkiövaltion johtaja Vladimir Putin luottaa siihen, että länsi luovuttaa lopulta. Pitkästyy.

Venäjän rinnalla ei seiso enää kuin muutama kansaansa ja maailmanrauhaa halveksiva valtio, kuten Pohjois-Korea. Afrikan maiden tukea Venäjälle liioitellaan.

Putin selviää sodasta vain jos länsi kyllästyy. Baltian maat, Suomi ja Puola eivät saa antaa sen tapahtua, sillä on mahdollista, että Venäjä hyökkää seuraavaksi jotain pientä Nato-maata vastaan. Ei koska sillä jotain saavuttaisi, vaan koska sitä ei pysäytetä.

Niinkuin ei tämä jo riittäisi, hyökkäsi Hamas Israeliin. Maanantaiaamun tietojen mukaan 1100 ihmistä on jo kuollut, suureksi osaksi siviilejä. Sota ei ole uusi, tein ulkomaantoimittajana töitä samoista kaupungeista jo kymmeniä vuosia sitten.

Julmuudessaan ja tuhoiltaan terroriteko näyttäisi olevan pahin 50 vuoteen. Uutuslähteiden mukaan Hamas iski muun muassa musiikkifestareille. Terroristit ampuivat yli 250 nuorta, jotka eivät musiikin yli kuulleet hälytystä. He olivat aseettomia.

Miten kukaan voi tällaista koskaan antaa anteeksi?

Sodat eivät ole vähenemässä, vaan valitettavasti lisääntymässä, jo jonkin aikaa. Libya, Syyria, Jemen, Ukraina, Vuoristo-Karabah, Sudan, Etiopia.

Mediaan ei vain mahdu montaa pääuutista kerralla. Haastattelin Ylelle kesällä Riita-podcastiini rauhanneuvottelija Janne Taalasta. Taalas näkee sotilaallisen voiman käytön olevan jopa kansainvälinen trendi, mikä pitää saada loppumaan. Mutta miten? ”Jos pariskunnalla ei ole yhteistä tulevaisuutta, menneisyyskin rapautuu, ja sama pätee valtioihin” sanoi Taalas.

Viikonloppuna sain muistioita kummastakin uutissodasta. Perjantaina meille kansanedustajille jaettiin valtion talousarviointiesitys. On tärkeää, että Suomi talousvaikeuksistaan huolimatta investoi puolustukseen.

Ja rauhaan.