Lupasin viikonloppuna kirjoittaa lapsenlapsilleni kirjan.

Merestämme.

Saariston tulevaisuus pohdituttaa muutenkin. Pidän parin tunnin päästä aloituspuheenvuoron Saaristoasiain neuvottelukunnan työpajassa. Siitä käynnistyy uuden saaristo-ohjelman laadinta ja vanhentuneen Saaristolain päivitys. Työn pohjaksi luin Markku Sotaraudan ja Nina Suvisen kirjoittaman Suomen saaristojen skenaariot 2045-raportin.

Tutkijat nostavat viisi erilaista skenaariota, eivätkä ennusta mikä tai mitkä ovat todennäköisimmät saati toivotuimmat kehityssuunnat. Saaristo elämyksinä, saaristo elämäntapana, saaristo turvana ja lopulta saaristo unohdettuna erämaana.

Yli puolet Suomen saaristosta on sisämaassa. Minun saaristoni on Saaristomeri, väkirikkain ja tunnetuin osa saaristoamme. Meitä vakituisia asukkaita miljoonasta saaristolaisesta on noin 40%. Suurin osa on kesä- ja viikonloppuasukkaita.

Minusta saaristo yhtenä konseptina, tarpeina ja paikkana, on mahdollinen vain powerpoint-esityksissä. Yhdistävä voima on luonnossa ja veden läheisyydessä. Hyvinvoinnissa ja vapaudessa. Yrittäjyydessä.

Kokemukseni mukaan strategiatyön ongelmana on usein lyhytnäköisyys. Tulevaisuutta rakennettaessa tehdään pienten askelten politiikkaa kolmesta syystä. Ensinnäkin investoinit jäävät liian pieniksi, koska kaikille ideoille halutaan antaa yhtä paljon mitättömän vähästä.

Toiseksi, suuria rakenteellisia uudistuksia tai fokusoimista ei tehdä, koska pienistä asioista on helpompi sopia. Suunnitellaan vain sellaista, minkä uskotaan menevän prosessissa läpi. Kaikki ovat lopulta tasaisen tyytymättömiä. Suurten ongelmien ratkaisut ja suurimmat mahdollisuudet eivät myöskään mahdu yhteen vaalikauteen.

Kolmas ongelma rakenteelliseen pienimuotoisuuteen on vision puute. Jos ei määrätietoisesti tavoitella jotain suurempaa, ei sitä koskaan saakaan.

Saaristomme on ainutlaatuisen suuri. Ilmastonmuutos voisi ohjata Italian, Kreikan ja Kroatian kuumentunutta matkailua Suomeen, mikä olisi paitsi miljardien tulovirta, myös hallitsemattomana uhka luonnollemme.

Päästöttömien energioiden lähteenä ja hiilinieluna merellä tulee olemaan paljon suurempi merkitys kuin kesämökkimaisemana. Ei odotella kansainvälisten yritysten investointeja rystyset valkoisina vaan rakennetaan itse? Meren- ja luonnontutkimuksemme on maailman huippua, voisimmeko kerätä tutkijat maailmalta tänne? Saariston liikenneinfran rahoitukselle löytynee lähivuosina myös maksaja, koska Itämerestämme on tullut jälleen turvallisuuskysymys.

Miltä saariston liikenteen ja infran tulisi kahdenkymmenen vuoden kuluttua näyttää jotta mahdollistaisimme kasvun? Minkälaista tietoa ja tavaraa silloin kuljettaisimme?

Taidan innostaa kollegoitani ajattelemaan suuremmin.

Minkälainen olisi saaristomme 2045 jos ei yhtään pelottaisi?