Tällä viikolla osallistuin Päättäjien Metsäakatemian maastojaksoon Päijät-Hämeessä. Kiersimme hakkuualueilla, Koskisen sahalla, vaneri- ja aaltopahvitehtaalla, LUT-yliopistossa.

Nämä seminaarit ovat Maanpuolustuskurssien sukulaisia, metsälobbausta ja kriittistä keskustelua metsistä. Talous- ja ympäristö-arvojen synteesi ja ristiriita.

Metsiin liittyy paljon tunnetta, moni kurssilainen totesi.

Syytkin ovat selvät. Suomalaisilla on vahva luontosuhde ja metsäteollisuus merkittävä työllistäjä ja julkisten palvelujen rahoittaja.

Metsäteollisuus käyttää puuston vuotuisesta kasvusta 59%, mikä on 10,5 miljardin yhteenlaskettu arvonlisäys. 620 000 yksityistä metsänomistajaa tekee metsäpäätökset hyvin henkilökohtaisiksi.

Joka viides metsänomistaja on sitä mieltä, että luontoarvojen turvaamista pitäisi lisätä. Neljä viidestä siis ei.

Samaan aikaan eduskunnassa minut valittiin talousvaliokunnan varapuheenjohtajaksi ja valiokuntavastaavaksi. On kuulemma varsin harvinaista ensimmäisen kauden edustajalle nousta puheenjohtajistoon. Jatkan mys ympäristövaliokunnassa, joten punnitseminen arvojen välillä jatkuu.

Lämmin kiitos luottamuksesta.

Politiikka ei nimittäin yleensä ole lainkaan meritokraattinen järjestelmä. Kuntapolitiikassa ja valtakunnan politiikassakin mahdollisimman pitkä ura omassa seurakunnassa menee kaiken muun kokemuksen ja osaamisen yli. Siten esimerkiksi pormestariksi, valtavan firman johtajaksi ja työllistäjäksi, voi nousta ilman päivääkään johtamiskokemusta tai johtamiskoulutusta.

Soveltuvuusarviointeja ei tehdä, mikäli äänestäjät vain ovat nostaneet ehdokkaan kaapin päälle pieneen joukkoon.

Ja samat äänestäjät voivat sieltä kaapin päältä myös pudottaa, jos joku lupaa jotain parempaa.

Vaikka olevansa "reilumpi."